perjantai 28. tammikuuta 2011

Stereotypioiden tyyssija?

Politiikkaa leimaa mielestäni selvä piirre, rankka taipumus stereotypisoida. Vaalien läheisyys vaan pahentaa tätä.

Pitää kuitenkin muistaa, että politiikka ja vaikuttamistoiminta yleensä on eturyhmien ja eri näkökantojen välistä taistelua. 1970-luvun Suomessa tämä oli helppoa, kun puolueet olivat aatemaailmaltaan ja ajamiltaan asioilta niin kaukana toisistaan, että vastakkainasettelua ja aitoa politiikan tekemistä syntyi kuin itsestään. Nyky-Suomessa puolueet ovat lopun pelein niin lähellä toisiaan, että oikeiden ristiriitojen tuominen keskusteluun vaatii kärjistystä ja stereotypioita. Tämä on niitä asioita, jotka minua politiikassa ärsyttävät.

Otetaanpa kaksi esimerkkiä.

Esimerkki 1:

Kokoomusopiskelijat esittivät elokuussa mielipiteensä opintotuen indeksisidonnaisuuteen. Tämä herätti järeää keskustelua valtakunnan opiskelijabroilereiden keskuudessa. Leimaavaa oli, että tyrmäys ja halu pitää kiinni nykysysteemistä (toki oman eturyhmän ajamine etuineen) oli huomattava ja Tuhatkunta leimattiin saatanasta seuraavaksi. Sama keskustelunaihe nousi jälleen keskusteluun, kun kokoomus antoi lausuntonsa opintotuen kehittämiseen ja vihreiden Outi Alanko-Kahiluoto tuli julkisuuteen kritisoiden nykyistä opintotukea ja kokoomuksen ehdotuksia. Tämä sai taas vastareaktion kokoomuslaisten piiristä. Tuhatkunnan puheenjohtaja Jenny Nyman sivalsi Alanko-Kahiluodolle takaisin viiltävään sävyyn peräten vastuuta omista valinnoista. Tässä ollaan vielä politiikan puolella. Se, mitä tapahtui seuraavaksi, menee politiikan yli, stereotypian puolelle.

Suomen ylioppilaskuntien liiton broilerihautomosta erinomaisin arvosanoin valmistunut Jukka Vornanen tilitti pitkään kokoomusopiskelijan synkästä maailmankuvasta, jopa kahteen kertaan. Politiikkaa? Ehkä. Mutta jos perustaa lähes koko tähänastisen vaalikampanjansa kokoomuslaisen maailmankatsomuksen ja Tuhatkunnan vastustamiseen, on jotakin pielessä. Pisteet ja kiitos nauruista Jukan videolle, jossa paha poroporvari hukuttaa opintotuen avantoon, josta sen pelastaa pukuun sonnustautunut, aito vihreä Jukka Vornanen pipoineen.

Näitä stereotypioita riittää ja itsekin syyllistyn jo tässä turhaan stereotypisointiin.

Esimerkki 2:

Sain tänään leiman ”luonnonvihaaja”. Olen jopa ylpeä siitä leimasta. Pyysin saada käyttää tätä leimaa CV-merkintänä. Ja mistä tämäkin lähti: Sosiaalisen median sotkuisesta verkostosta, johon linkitin kriittisen kommentin Ilta-Sanomien uutiseen luonnonsuojelun ja lintujen olojen huomioimisen oheisilmiöistä. Kyseessä oli suunnitelma käyttää ns. lumitykkiä pudottamaan lunta sähkölinjojen päälle kaatuvien puiden oksilta. Eli parannetaan ihmisten mahdollisuutta olla sähköverkon piirissä. Hyvä asia, eikö?

Luonto-Liiton pääsihteeri Leo Stranius kritisoi tätä ja vaati laitteen perinpohjaista selvittämistä ennen sen käyttöönottoa. Kokemukseni pohjalta arvioin, että tässä käy seuraavasti: Laitetta ja mallia tutkitaan ja tutkitaan, kunnes joku löytää sen, että linnuille saattaa olla vähäistä haittaa tästä lumien pudotuksesta. Tämän jälkeen valveutuneet vihreilijät (lue: melkein kaikki poliitikot ja päättäjät, jotka ovat/ luulevat olevansa vihreitä) päätyvät ratkaisuun, jossa tätäkään hyvää konstia ei voida käyttää. Esitin kysymyksen, linnut vai ihmiset. Minulle vastaus on selvä; ihmiset. Vastapuoleni mielestä kysymykseen ei voi vastata perustelematta. Silti minut voi stereotyyppisesti kategorisoida luonnonvihaajaksi ja poroporvariksi (ei välttämättä pelkästään tämän jutun perusteella).

En koe olevani poroporvari saati luonnonvihaaja. Vaan järkeä käyttävä, vasta marinoituva broileri. Olen saanut kuulla olevani demarein vastaankävellyt kokoomuslainen ja muuta mukavaa. Pidän tätä ja omia ajatuksiani merkkinä siitä, että puoluekirja ei poista ajattelua, päinvastoin.

Kovasti minua on viimevuodet ihmetyttänyt tapa, jolla varsinkin nuoriso- ja opiskelijapolitiikassa olevat lokeroivat toisiaan ja omiaan. Persut ovat huligaaneja, kokoomuslaiset riistäjiä, vihreät ituhippejä, vassarit kommareita, kepulaiset maalaisia ja demarit uneksijoita puhumattakaan RKP:n kannattajista, joiden lokerointi tapahtuu jo automaattisesti.

Miksi näin? Miksi pitää lokeroida ja täten sulkea hyviä vaihtoehtoja pois käytöstä jo ennen kuin niitä on ehditty ajattelemaan askelta pidemmälle?

Vietin hyvän tovin torstain vastaisena yönä junamatkalla jutellen politiikasta erään demarikansanedustajaehdokkaan kanssa. Kävimme hyvinkin kriittisesti läpi nykypolitiikkaa ja sen parantamismahdollisuuksia. Kritiikkiä saivat niin omat kuin vieraat. Tulimme hänen(kin) kanssaan lopputulokseen, jossa erityisesti nuorten poliitikonalkujen tulisi tehdä yli puoluerajojen yhteistyötä. Sillä niin kummalliselta kun se kuulostaakin, suurin osa ajamistamme asioista ovat samoja. Niistä erottavista asioista pitääkin käydä vääntöä, mutta asioina, ei stereotyyppisesti henkilöityvinä keskusteluina.

Keep on rollin’ babe =)

-Saku