torstai 12. maaliskuuta 2015

Olipa (jälleen) kerran opintotukiuudistus

Taas kerran on opiskelijoiden toimeentulo tapetilla, kun eduskunta suuressa viisaudessaan hyväksyi opintotukilain ensimmäisen käsittelyn yhteydessä opintotuen rajaamisen yhteen saman tasoiseen tutkintoon huolimatta siitä, onko opintotukea nostettu ensimmäiseen tutkintoon.

Olen monta vuotta jo taistellut vastaan halulle kirjoittaa tästä aiheesta jotain todella rumaa, ja jatkan taistelua vastakin. Mutta jotakin on minunkin sanottava, sen verran tämä sapettaa.

Kuten moni ennen minua on kirjoittanut, opintotukea on rukattu lukemattomia kertoja vuosien aikana: tukiaikoja on kiristetty, opintotuki on sidottu indeksiin, opintopistevaadetta on korotettu, opintotuelle on tehty kertaluontoinen tasokorotus ennen indeksiä ja nyt viimeisenä aiotaan siis poistaa toisen tutkinnon opintotuki.

Muistan kun opintotuki oli tapetilla vuonna 2013 sen opintorahapainotteisuuden ollessa ihan aikuisten oikeasti vaakalaudalla. Esitys tai oikeastaan esityksiä oli pöydällä siitä miten opintotuki saataisiin muutettua käytännössä opintolainaksi. For the record, pidän opintolainaa ihan hyvänä lisänä opintotukeen omien tulojen ja opintorahan rinnalle, mutta pinna paloi kiinni kun päättäjät omasta puolueesta ja parista muustakin mainitsivat, miten opintolaina on käytännössä ilmaista alhaisen koron rahaa jonka voi vaikka sijoittaa esimerkiksi osakkeisiin.

Varoitin jo silloin kyseisiä henkilöitä siitä, miten ylimieliseltä ja absurdilta tuollaisten asioiden julkituominen kuulostaa tavallisen riviopiskelijan korvaan. Ja miksi ei myös opiskelija-aktiivien.

No, tämä idea saatiin sillä kertaa torpattua poliittisen ja sitoutumattoman opiskelijaliikkeen yhteisellä effortilla. Tuli siinä itsekin tehtyä ainakin pieni poliittinen itsemurha sivussa, mutta hyvän asian puolesta. Mutta näköjään päättäjien puolelle jäi silti tämä idea itämään ja sen jälkeenkin opintotuen rankkoja rajauksia on heitelty ilmaan tasaisin väliajoin, kuitenkin niin että opiskelijaliike itsessään on saanut yhä vähemmän varmaa tietoa neuvottelujen sisältä. Viimeisimpänä kuningasideana tämä opintotuen rajaaminen yhteen tutkintoon.

Itselläni ja ystävillä vasemmalta on hieman erilainen näkökulma opintotukeen. Itse pidän sitä koulutuspoliittisena elementtinä, veljet ja siskot vasemmalla näkevät asian enemmän sosiaalipoliittisena, toimeentuloon liittyvänä kysymyksenä. Oli niin tai näin, lopputulema on sama.

Tällä nyt kertaalleen päätetyllä uudistuksella ei todellakaan saavuteta koulutuspoliittisia tavoitteita, nopeampaa valmistumista eikä sen enempää auteta myöskään opiskelijoiden toimeentuloa vaan yhdistettynä tähän myöskin päättömään ensimmäistä paikkaa hakevien kiintiöntiin lopputuloksena on nokkakolari josta ei henkiinjääneitä kannata etsiä. Tämä esitys ei todellakaan tuota aitoja säästöjä: opiskelija joutuu toimeentulon piiriin, valmistumisilla kikkaillaan joka taas aiheuttaa turhaan kouluttamista opiskelijan tehdessä esimerkiksi opinnäytetyöhön asti valmiiksi tutkintonsa ja sitten jättäen valmistumisen hamaan tulevaisuuteen puhumattakaan ikiaiheesta, työnteon vaikutuksista opintoaikoihin. Kannatan opiskelujen aikaista työntekoa siltana opintojen ja työelämän välillä, mutta liika on liikaa.

Niinpä niin: Politiikka on rikki, sanoo Kansallinen Kokoomus rp. On todella, mutta Suomen opiskeleva nuoriso ei tätä korjausliikettä olisi ansainnut. Tästä on myös SDP:n kantava teema, oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus kaukana. Eivätkä pienemmätkään hallituspuolueet selviä kuivin jaloin vaan hävetä saa heidänkin puolestaan.

Vielä tämän hallituskauden alussa ylväällä isänmaallamme oli tavoite olla maailman osaavin kansa lähitulevaisuudessa. Mutta nyt neljä vuotta myöhemmin näistä hienoista lauseista on jäljellä vain tyhjä humina remonttiin menevän Eduskunnan käytävillä.

Vielä ei ole myöhäistä, sillä tämä naurettava 10,5 miljoonan euron säästö voidaan vielä torpata perjantaina. Toivonkin päättäjiltä viimeisenä työpäivänään tällä kaudella sitä viimeistä järkevää päätöstä.

Parasta toivoen – pahinta peläten,

-Saku

tiistai 10. syyskuuta 2013

Päätöksenteon hymyilevät kasvot

Viime vuonna päätin ottaa askeleen poliittisella urallani ja lähteä kunnallisvaaleissa ehdolle Hämeenlinnassa. Valtuustopaikkaa ei tullut, mikä ei nyt sinänsä niin suuri yllätys ollut. Sitäkin tärkeämpää omalta kannaltani oli päästä vaikuttamaan kotiseudullani lautakuntatyöskentelyn kautta.


Olen kokenut jo monen monta vuotta viehätystä koulutuspoliittisiin aiheisiin ja koulutuksen kehittämiseen yleensäkin. Aiemmatkin työ- ja luottamuspaikkani ovat tätä tavoitetta tukeneet, joten oli hyvinkin
luonnollista toivoa pääsevänsä kehittämään rakasta ammattikorkeakouluani, HAMKia. Kiitos kokoomuksen kunnallisjärjestö ja Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto luottamuksesta, nyt sitä saan tehdä!


Vuosien varrella olen tainnut koluta kaikki lakisääteiset toimielimet luottamustoimisena, viimeisimpänä nyt nelivuotiskausi HAMKin ylläpitäjävaltuuston, HAKKY:n  jäsenenä. Voin ilomielin sanoa jo tässä vaiheessa valtuustokautta, että on ollut mukava päästä näkemään asioita myös tästä perspektiivistä ja tuomaan oma osaamiseni koko HAMKin käyttöön.


Joskus muutamia vuosia sitten, kun realiteetti ylläpitäjän vallasta iski päätin, että joku päivä vielä haluan päästä käyttämään omistajaohjausvaltaa ammattikorkeakoulussa. Valitettavan usein sekä opiskelijakunnat, opettajat, että myös itse omistajakunnat ymmärtävät omat vaikuttamismahdollisuutensa täysin päin honkia.


Saattaa kuulostaa melkoisen ylistävältä, mutta olen todella iloinen siitä porukasta, jolla pääsemme tekemään ylläpitäjätasolla töitä. Ei pidä myöskään väheksyä HAMKin henkilöstön roolia ja osaamista tässäkään asiassa. Viimeisin esimerkki tästä hyvästä yhteistyöstä ja mielestäni hienoista saavutuksista oli elokuun lopussa järjestetty Hämeen ammatillisen korkeakoulutuksen kuntayhtymän valtuustoseminaari aurinkoisessa Tuusulassa. Asialistalle oli kasattu ei enempää eikä vähempää kuin koko HAMKin tulevaisuus toimilupahakemuksineen.


Vaikka valitettavasti oma kosketuspintani jokapäiväiseen opiskeluun onkin jo hieman päässyt katoamaan, voin silti väittää, että tässä seminaarissa keskityttiin kuitenkin juuri oikeisiin asioihin ja seikkoihin. Opiskelija keskiössä, tässä se ajatus. Ja se on ollut kyllä ajatuksena koko oman “HAMK-urani” ajan.


Meille valmisteltu toimilupahakemuksen pohja oli jo sinänsä hyvin laadittu, eikä sisältänyt muutamien ammattikorkeakoulujen tapaan kymmeniä sivuja silkkaa potaskaa, vaan asiat ja ongelmakohdat otettiin
esiin tehokkaasti ja ytimekkäästi.


Se, miksi oikeastaan lähdin tätä blogia kiireen keskellä kirjoittamaan, johtuu siitä, miten pääsimme asioihin vaikuttamaan. Jokainen, joka suunsa uskalsi avata, ansaitsi tulla kuulluksi ja hyvinkin pieniltä tuntuvat asiatkin otettiin huomioon jatkovalmistelussa. Näinkin valtavalla joukolla saatiin aikaan huomattavia parannuksia ja jo seuraavana aamuna meillä oli kommenttiemme perusteella muokattu, päivitetty toimilupahakemus.


Ja jos (ja uskon KUN) suunnitellut muutokset opiskelujen sisältöön ja rakenteeseen saadaan vietyä YHDESSÄ käytäntöön, on HAMK tulevaisuudessa vieläkin parempi paikka opiskelijalle ja mukavampi
työympäristö sen henkilöstölle. Paljastamatta liikaa voinen sanoa, että uusi opiskelumalli kannustaa jokaista opiskelijaa löytämään oman henkilökohtaisesti sopivan opintopolun, jonka muuttaminen ja mukauttaminen onnistuu korkeakoulun puolelta helposti. Juuri tätä pitäisikin nykyajan opiskelun olla: kaikkia ei voi samaan muottiin ahdistaa.


Se on sanottava, että valittu korkeakoulun johto ei välttämättä ole tullut tekemään kavereita monestakaan suunnasta. Mutta hyvä niin. Isot päätökset kirpaisevat, mutta yhdessä tekemällä niistäkin selvitään. Tulevassa, itsenäisessä Hämeen ammattikorkeakoulussa on toimivat, tiiviimmät rakenteet, toimivat vaikuttamiskanavat yksittäiselle opiskelijallekin, paremmat yhteydet paikalliseen elinkeinoelämään sekä ennenkaikkea yhdessätekemisen meininki.


On kyse sitten ihan matematiikan peruskurssista tai TKI-toiminnan yhdistämisestä opiskeluun, mielestäni yhteisö on tärkein. Yhteisö, yhteisöllisyys ja hyvinvointi olivatkin sanoja, joita kuuli monesta eri puheenvuorosta kahden päivän aikana. Ja se näkyy lopputuloksessakin. Toimilupahakemusta reivattiin yhä enemmän tulevaisuuteen katsovaksi ja haasteisiin vastaavaksi, tulevan HAMKin näköiseksi.


Kun tämä saadaan vielä vietyä maaliin yhtymähallituksessa ja yhtymävaltuustossa, voimme omistajatahoina lähettää korkeakoulun toimivan johdon hyvillä mielin Meritullinkadulle (Opetus- ja Kulttuuriministeriöön) neuvottelemaan ja sopimaan tulevasta.


Ja kanssavaltuutetuille haluan kannustuksena vielä todeta: Keep up the good work! Tällä draivilla kun neljä vuotta ajamme eteenpäin, on tulevaisuus kirkas!



Syksyn kiireiden keskeltä,


-Saku

torstai 1. marraskuuta 2012

Cum Laude Idiotum – Yliopistolaki käsittelyssä

Vastuuvapauslauseke: Tässäkin tekstissä esitetyt asiat ja mielipiteet ovat kirjoittajan omia, eivätkä edusta kokoomuksen, Kokoomusopiskelijoiden tai kenenkään muun tahon vastaavia. Eli herneet maahan kasvamaan taas ensi vuotta varten.


Sain tuossa käsiini Suomen Kuvalehden numeron 43/2012. Kannessa komeilee tohtorin hattu ja otsikko kirkuu ”Myttyyn meni”. Koko etusivu yhdelle otsikolle, joten jutun on oltava laatua ja priimaa. Tai ainakin niin luulin.

Selasin sitten lehden sisäsivuille ja luin jutun. Priimasta tulikin jotain aivan muuta. Kaameaa kuraa ja itkua professoreilta sekä tieteentekijöiltä. Jutussa tylytetään yliopistouudistus aivan lyttyyn, jokaiselta sen osa-alueelta. Mikään ei ole onnistunut ja mikään ei toimi. Kaikki on mennyt pieleen ja kaikkia ketuttaa. Työssäkäynti on tervanjuontia ja valta on hukassa.

Voi hyvä sylvi arvon suuret sivistyksen edelläkävijät, sanon minä. Luulisi, että tuolla osaamisella, koulutuksella ja palkalla pystyisi johonkin muuhunkin kuin nelivuotiaan tasolle laskeutuvaan itku-potku-raivari –kohtaukseen.

SK:n juttu alkaa Hämeenlinnasta vuonna 2009, jolloin Jyrki Katainen esitteli yliopistouudistusta kokoomusväelle, joka ”taputti kuuliaisesti, jotkut melkein hurmioituneesti”. Myönnän itsekin joskus taputtaneeni jollekin asialle kuin Pohjois-Koreassa konsanaan, aivottomasti ja typerästi hymyillen. Mutta tälle asialle olisin voinut taputtaa ihan aiheesta. Yliopistouudistus ja nimenomaan itsenäisen oikeushenkilön asema ja sen tuomat vapaudet ovat parasta, mitä suomalaiselle sivistykselle ja korkeakoulutukselle on tapahtunut.

Läpi ”lähihistorian” yliopistoväki on toitottanut, miten on niin raskasta kun pitää kaiken maailman jonninjoutavissa työryhmissä ja toimielimissä istua työnteon ja tieteen tekemisen sijasta. Nyt annettiin valtaa yliopistoille itselleen päättää autonomisesti, miten haluavat homman toimivan. Ja itkuhan siitä tuli. On viety kaikki valta ja kaikki vaikuttamismahdollisuudet. Voisitteko jo päättää, mitä haluatte? Suora lainaus artikkelista: ”Tiedokuntaneuvostot ovat edelleen olemassa, mutta niillä on selvästi vähemmän valtaa kuin ennen. Kaakkuriniemi kertoo neuvostoissa istuvien valittavan, ettei heillä ole enää juuri muuta tekemistä kuin käydä kerran kuukaudessa kuuntelemassa, mitä dekaani on päättänyt”. Eivätkö nämä valitut ole koskaan kuulleet proaktiivisuudesta ja ennakoivasta toiminnasta. Viekää asioita eteenpäin oma-aloitteisesti, viekää niitä päätöksentekoon ja tehkää ITSE asioille jotain.

Toinen, erittäin merkittävä muutos uudistuksessa oli virkojen muuttaminen työsuhteiksi. Tällöin annetaan yliopistoille jälleen autonomiaa tehdä sopivia muutoksia ja parannuksia yliopistokohtaisesti. Ja sanon sen suoraan: Virkasuhteiden muuttaminen työsuhteiksi antaa mahdollisuuden ryhtyä toimiin toimimattomien ja suoranaisesti laiskojen työntekijöiden ulossaattamiseksi. Mikä ikiaikainen nautintaoikeus yliopistojen työntekijöillä on? Ovatko yliopistot siis Suomen parhaita suojatyöpaikkoja? Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssiin viime vuosina kohdistetut väitteet suojatyöpaikoista ovat siis kovin pieniä silakoita joulupöydässä yliopistojen suojatyöpaikkojen rinnalla, luulen ma.

Paljon puhetta on herättänyt ulkopuolisen rahoituksen tuomat ongelmat. Eivät ne ole ongelmia. Suomi vain sattuu olemaan semmoinen kehto, jossa mitään ei saisi rahoittaa, vaan valtion pitäisi hoitaa kaikki. Verot Valtiolle! Eikun siis niin täh.....

Yhdestä asiasta olen tismalleen samaa mieltä kirjoittajan kanssa. Yliopistorahoituksen kiristäminen, indeksin puolittaminen ja nyt jäädyttäminen lamauttaa yliopiston toimintaa, valitettavasti. Jostain ne palkkakulut on rahoitettava. Tosin, tässä on myös se mahdollisuus, että voidaan tehostaa ja löytää uusia tapoja toteuttaa toimintaa.

Professorit ja tutkijat kokevat ensisijaisesti itsensä tieteen tekijöiksi, toissijaisesti opettajiksi. Tämä muuten näkyy opetuksessa ja sen laadussa. Ei opetukseen ole halua keskittyä, jos se ”haittaa tutkimusta”. Ja kenen etu tämä on? Ei ainakaan opiskelijoiden, tulevaisuuden tieteen tekijöiden. Minua ihmetyttää yliopistoväen näkökulma ja ajatusmaailma omasta ylivertaisuudestaan. Ei kaikki tieto ja kaikki osaaminen ole teillä itsellänne. Ammattikorkeakoulut ovat toki tulossa tähän samaan kaavaan perässä, huolestuttava suunta sinänsä.

Suomen Kuvalehden artikkelissa huudetaan valtiota apuun lain muuttamiseksi. Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Raija Vahasalo toivoo yliopistojen selvittävän asiat keskenään kuntoon. Viisaita sanoja Raijalta. Yliopistouudistuksen keskeinen toive sekä työntekijöiltä, opiskelijoilta, että yliopistojen johdolta oli oman päätäntävallan kasvattaminen. Jos valtio ymmärsi, ettei kaikki viisaus asukaan Meritullinkadulla, niin olisi se syytä tajuta myös ympäri Suomea.

Yksi huvittava asia on nostettava esiin:  väite yliopistojen proletarisoitumisesta. Mitä ihmettä? Mitä elitistejä te luulette olevanne? Minua haukutaan porvariksi, mutta väitän olevani enemmän proletariaatin edustaja kuin te. Sivistyssanakirjasta tarkistaessani proletariaatilla tarkoitetaan työväenluokkaa ja köyhälistöä. Töissähän te käytte kyllä, mutta köyhälistöä esimerkiksi professoreista ei saa tekemälläkään. Vai miltä kuulostaa köyhälistö, jonka keskipalkka on Professoriliiton mukaan 6500€/kk.

Aviisin, Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan äänenkannattajan kanssa en ole aina ollut samoilla linjoilla, mutta viime numerossa Tamy:n pääsihteeri Mika Parkkari tuulettaa myös aihetta. Hänen mukaansa yliopistolakia toteutetaan huonosti. Allekirjoitan. Hän myös mainitsee seuraavaa: ”Yliopiston ongelma ei sittenkään ollut opiskelijoiden laiskuus tai motivaation puute. Ongelma oli rakenteiden jjäyhyys, jonka vuoksi vaihto-opiskelija harhaili käytävillä etsien luokkaa A234S, jossa järjestetään kurssi POL511 ja jonka kurssiaikataulumuutoksista ilmoitetaan käytävän C3 varrella ilmoitustaululla 34.” Enough said tästä. Eletään vanhassa haluamatta uudistua. Parkkari päättää oman kolumninsa toteamalla mahdollisuudesta vaikuttaa muuallakin kuin yliopistohallituksessa. Olen jälleen samaa mieltä.

Oma avautumisenikin lähenee loppuaan. Pakko vain vielä ihmetellä sen kansanosan, joka suureen ääneen huutelee olevansa suomalaisen innovatiivisuuden kärkeä ja sivistyksen kermaa, saamattomuutta ja lyhytnäköisyyttä. Ottakaa hyvät ihmiset pää pois sieltä, minne aurinko ei paista ja tehkää itse asioille jotain sen sijaan, että huudatte valtiota apuun kuin välituntivalvojaa!

-Saku

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Hetki Rovaniemen jälkeen, ylpeys

Taisto on tauonnut ja Rovaniemi on selvinnyt toisesta puoluekokouksestaan viikon välein. Ja rakennuksetkin ovat vielä pystyssä.

On siis aika reflektoida taaksepäin pikaisesti ja pintapuoleisesti siitä, mitä viikonloppuna tapahtui.

Puoluekokous kulki nimellä Tulevaisuuskokous. Toden totta, tulevaisuutta luotiin. Ja sitä jäi luomatta vielä, sillä aloitteita jäi puoluevaltuustolle käsittelyyn melkein 70 kappaletta, joukossa myös huomattava määrä Tuhatkunnan aloitteita. Joten tässä mielessä Tulevaisuuskokous jatkuu vielä. Sen jälkeen jatkuu tulevaisuuden luominen.

Mutta sitten siihen otsikossakin mainittuun asiaan.

Ylpeys, tuo uskomattomin tunne mitä voi olla.

Minä olen TODELLA ylpeä saadessani olla osa puolueyhteisöä, mutta erityisen ylpeä ollessani tuhatkuntalainen juuri nyt. Tuhatkunta ja sen delegaatio mukaanluettuna yhdistysten väki teki uskomattoman upeaa työtä koko viikonlopun ajan saaden vietyä meitä ja koko opiskelijapuolella saatiin tehtyä mieletöntä työtä yhteisten tavoitteiden, aloitteiden ja ehdokkaiden eteen. Työ jatkuu puoluevaltuustossa ja sen jälkeen muuallakin. Tuhatkuntalaiset ehdokkaat menivät läpi jotta heilahti ja meille tärkeistä asioista käytiin keskustelemassa asiallisesti ja kunnioittavasti, järkevästi, faktoilla ja ytimekkäästi läpi kentän. Hienoa!

Haluan vilpittömästi kiittää kaikkia, jotka aiheuttavat väsyneelle pääsihteerille juuri tällä hetkellä sellaisen olotilan, että ei vaan voi lakata hymyilemästä. Nämä ovat niitä hetkiä ja niitä päiviä, jolloin kaikki ne järjestötoiminnan hankalat päivät unohtuvat ja saa niin uskomattoman flow'n jatkaa työtä oikean ja mahtavan asian puolesta. JES!

Nyt kotia kohden sinivalkoisin siivin ja unta palloon. Ehkä huomenna pystyy jo paremmin suuntaamaan omiakin ajatuksia sitä tyynyä pidemmälle tulevaisuuteen.

Hymyillään kun tavataan (mut tunnistaa semmoisesta maireasta, aidosta ja vilpittömästä kestohymystä)

-Saku

torstai 24. toukokuuta 2012

Sukupolvien välinen tasa-arvo, myytti vailla vertaa?


Sukupolvien välisestä tasa-arvosta puhutaan paljon. Usein sillä tarkoitetaan mahdollisuuksien tasa-arvoa ja tänä päivänä jopa eläkekeskustelussa tämä termi  näkyy usein.

Kulinaristina Jussi Lähde käyttää blogeissaan alkuruoka-pääruoka-jälkiruoka –lajittelua, mutta ajattelin tässä kokeilla moottoriurheilumiehenä hieman toisenlaista lajittelua.

Lämmittely ja aika-ajot:

Tämä päivä, 24.5.2012 painuu historiaan päivänä, jolloin voin rehellisesti ja hyvillä mielin sanoa olevani samaa mieltä Rosa Meriläisen kanssa. Meriläinen käsittelee Helsingin Sanomien kolumnissaan teinivihaa ja vanhempien sukupolvien alentavaa käyttäytymistä sekä asenteellisuutta teinejä kohtaan.

Linkitettyäni tämän tekstin sosiaaliseen mediaan tuli myös vastakkaisia näkökulmia, joten päädyin kirjoittamaan oman näkemykseni omien kokemuksieni perusteella.

Alkuerät:

"Sukupolvien välinen tasa-arvo ja asenteet eri sukupolvia kohtaan" on ikuisuusaihe, siitä ei pääse eroon näköjään millään. Itse olen toiminut jos jonkinmoisissa tehtävissä ja toimissa hieman alle 29 vuoden ikään mennessä. Joten uskallan väittää tietäväni jotain tästä asiasta. Tai ainakin kokeneeni siitä jotain.

Keräilyerät:

Kuten edellisessä mainitsin, olen monessa ollut mukana. Yksi opettavaisimmista kokemuksista on ollut seurakuntatyö: ensin itse kerhotoiminnassa, jonka jälkeen ohjaajana. Myös visiitti leiritoimintaan on ollut opettavaista.

Sen minkä olen oppinut näinä vuosina on, että jokaisen vanhemman oma kultamussukka on täydellinen eikä riiviö. Tämä siis ovelta huudettuna (kyllä, huudettuna) ja julkisesti. Nuorena kerhonohjaajana, jonka vastuulla oli myös ne 30 muuta kerholaista sain kuulla olevani lähinnä paaria-luokkaa ohjaajana ja ihmisenä, enkä todellakaan tiedä mitään kasvattamisesta tai muusta sen sellaisesta. Joo, enpä tiedäkään. Sanoin vain asiallisesti, mitä olin nähnyt ja mitä oli yhteisesti kerholaisten kanssa sovittu pelisäännöiksi. Ei kelvannut. Miten minä KEHTASIN tulla neuvomaan heitä siinä, miten he kasvattavat lastaan? Edelleenkään, en neuvonut vaan kerroin miten asiat olivat olleet jo usean viikon ajan kerhotiloissa. Ei edelleenkään kelvannut.

Vasta vastuuohjaajan, heidän kanssaan samanikäisen "aikuisen" puuttuminen tilanteeseen asetti asiat tolalleen. Kun HÄN asettui puolelleni, asia otettiin vakavasti ja luvattiin puuttua asiaan. Facepalm.

Semifinaalit:

Ongelma on laajempikin kuin kasvatuksellinen, kerho- tai (joukkue)urheilutaustainen. Olen saanut huomata vanhempien ihmisten käyttävän surutta hyväksi omaa kronologista ylivertaisuuttaan esimerkiksi kassajonossa, julkisessa liikenteessä, liukuportaissa, kaduilla, turuilla ja toreilla. Sanottava on, että esimerkiksi julkisessa liikenteessä itse pyrin antamaan itseäni vanhemmille, seniorikansalaisille tilaa. Omat jalkani ja refleksini ovat vielä siinä kunnossa, että pystyn reagoimaan HSL:n kulloisenkin JuhaKankkusen kaasujalan liikkeisiin huomattavasti ketterämmin. Minut tuntevat voinevat vahvistaa, että ei sekään kovin ketterää ole. Monesti palkintona tästä kainosta huomiosta on lämmin hymy ja kiitos, mutta joukkoon mahtuu myös niitä jotka vain tuhahtavat tai jopa itse käskevät nuorempiaan nousemaan tieltään. Sama toistuu myös mm. kaupassa. 

Viimeksi eilen Kallion Siwassa asioidessani pääsin todistamaan edessäni seuraavaa näytelmää:

Jonossa kolme henkeä ennen minua: nuori äiti lapsineen, noin 15-vuotias koltiainen ostamassa Mars –patukkaa ja ES:ää (ironiaa, kyllä) ja noin 80-vuotias rouvashenkilö koko viikon ostosten kanssa. Rouva kiilasi pojan eteen nostellen piimät ja täysmaidot kassalle todeten vieressä monttu auki olleen pojan suuntaan jotain suuntaan ”sinullahan on aikaa, minä menen nyt ensin”. Leukaperiä kerättiin kyllä myös kassalla ja meikäläisen suunnalla. 

Ja tämä ei valitettavasti ole ainoa tapaus.

Finaalit:

Jotta tämä ei menisi täysin vanhempien sukupolvien mollaamiseksi, on otettava silmä käteen ja tarkasteltava myös nuoren sukupolven ominaisuuksia ja tekemisiä.

Myönnän, itsekin ihmettelen välillä, mihin tämä maailma on nykynuorten kohdalla menossa. Käytöstavat hukassa, kielenkäyttö kuin merimiehillä ja kunnioitus vanhempia kohtaan nollassa. Vai onko?

Tämä on se, mitä näkyy ulospäin. Joku viisas on joskus sanonut ”yksi paha asia näkyy ja kuuluu enemmän kuin kymmenen hyvää asiaa”. Näin se on tässäkin. Valtaosa nuorista osaa käyttäytyä, mutta muutama mätä omena pilaa kokonaisen sukupolven maineen.

Kuulostaako tutulta? Oletko kuullut ja elänyt tämän ennenkin? Minä olen. Tämä on joka ikisellä sukupolvella sama asia. Itse olen tätä maailmaa katsellut vasta vuodesta 1983, mutta vanhat gubbet kertovat tarinoita rajusta 50-luvusta ja rock’n’roll –sukupolvesta. Sitä myöhemmin sitten hipit valtasivat maata ja maailmaa. Yhtenäistä tälle kaikelle on syvä halveksunta vanhemmalta sukupolvelta. Kapinointi kuuluu myös jokaiseen aikaan, muotonsa se hakee aina uudelleen. Joka sukupolvi myös ihmettelee jälkeensä tulleiden toimintaa. Eli ei mitään uutta länsirintamalla.

Palkintojenjako ja jälkipelit:

Ajat muuttuvat Veikkoseni, näin se menee. Toivon sekä itselleni, että ympärilläni oleville ymmärrystä mennyttä ja tulevaa kohtaan.

Jokainen nuorisosukupolvi tekee virheensä ja onnistumisensa. Se on mahdollistettava, aivan kuten Meriläinen sanoi. Mutta myös jokaisen uuden sukupolven on kyettävä näyttämään kannuksensa, niin yhteiskunnassa yleisesti kuin sen jäsenille erikseen. Meidän pitää muistaa kunnioittaa vanhempiamme ja vanhempiemme tulee kunnioittaa meitä. Muistuttakaa minua tästä lauseesta kun olen kronologisesti tarpeeksi ansioitunut valittaakseni nuorison toiminnasta.

”Ennen oli kaikki kovempaa” –asenne ei vie tätä maata eteenpäin. Se, mikä vie, on yhteinen tahto. Tahto tehdä hyvää ja nähdä kaikesta se kirkkaampi puoli. Mutta muutoksen pitää lähteä jostain. Olkaamme me sitten se osa yhteiskuntaa, joka sen tekee.

Teiniviha ON tyhmää!


Kesäisin terveisin,

-Saku

PS. Pakko laittaa tähän loppuun kappale, joka soi päässäni koko ajan kun tätä kirjoitin. Monty Python – Always Look On The Bright Side of Life.