torstai 26. tammikuuta 2012

Molemmista päistä vai ilmiliekeissä?

Luin tuossa juuri yhden tuttuni blogikirjoituksen vapaaehtoisuudesta ja jaksamisesta. Se sai jälleen tarttumaan "kynään" eli hakkaamaan näppäimistöä.

Tämän blogikirjoituksen piti ilmestyä jo viime vuonna, sitten joulun alla, sitten vuoden vaihteessa ja nyt otin pakolla aikaa kirjoittaa tämän loppuun.

Olen toiminut jo monia vuosia ties missä vapaaehtois- ja järjestötoiminnassa. Alkaen harrastusten kautta lapsena ja nuorena. Siitä jatkaen opiskelijatoiminnassa, josta politiikkaan siirtyminen AY-toiminnan kautta on ollut kuin luonnollinen jatkumo. Nykyiset harrastuskaverini rallin puolelta ovat jo vuosia vitsailleet, että pääsenkö penkalle kerran vai kaksi vuodessa kun muut viikonloput on pyhitetty aina jollekin muulle toiminnalle.

Ennen nauroin tälle, enää en. Sillä olen tajunnut heidän olevan oikeassa. Ihan pikaisella laskelmalla, olen viettänyt melkoisen monta viikkoa ja viikonloppua putkeen töissä, luottamustoimissa ja aivan muualla.

Tätäkin blogia kirjotellessani vastailen kysymyksiin ja juttelen niitä näitä toisessa ikkunassa. Koska vaan on luonnollista auttaa, kun kysytään. Niin se on ollut aina. Näin aikanaan ajauduin opiskelijatoimintaan. Toinen päivä HAMKissa ja olin jo luokkani vastuutuutori, sillä avasin suuni pari kertaa kysyäkseni asioita. Toisella viikolla järjestin luokan saunailtaa ja tuutorihommien kautta matka jatkui opiskelijakuntaan ja sieltä valtakunnalliseen toimintaan. Seurauksina mainittakoon, että en tuosta koulusta valmistu ja vastapainona olen löytänyt itselleni elämäntyölleni suunnan.

Tämä suunta on tosin vaativa ja vaarallinen, sillä se syö miestä rotan lailla. Pitää pystyä hoitamaan myös omaa päätään kaikessa ympäröivässä paineessa. En itse siinä ole onnistunut kovinkaan hyvin vuosien varrella. Aikanaan, kun opiskelijakunnassa meni sanalla sanoen lujaa, ajattelin että en voi saada burn-outtia, koska muut ovat sen jo saaneet. En edes sitä tajunnut kuin vasta jälkikäteen, että todella syvällä käytiin. Eikä jäänyt ainoaksi kerraksi. Sittemmin olen ainakin tietoisesti pyrkinyt ottamaan rauhallisemmin ja pitämään niistä vähistä vapaa-ajan aktiviteeteistä kiinni, sillä kynttilän polttaminen molemmista päistä on liian tuttua. Joskus vitsailinkin, että lopetan molempien päiden yhtäaikaisen korventamisen ja paiskaan koko kynttilän ilmiliekkeihin. Palaapahan kirkkaammin. No, en vitsaile enää.

Joku järkikin ilmeisesti on alkanut takaraivoa pakottaa, sillä tiedostamattani olen hankkiutunut kaikista luottamustoimista eroon, yhtä lukuunottamatta: SAMOK Alumnien puheenjohtajuus on ja pysyy, ylpeydellä.

Ensi viikolla alkaa uusi työ yhä haastavammassa tai ainakin jälleen uudessa ympäristössä. Joten tarkkana saa taas olla. Ja aion olla, sillä kukaan ei ole korvaamaton. Senkin saa vaan oppia kantapään kautta, yleensä.

En usko tipattomiin tammikuihin tai uudenvuoden lupauksiin. Tein silti lupauksen joulukuussa, kun minut valittiin Kokoomuksen Opiskelijaliiton pääsihteeriksi. En aio haastavasta työstä huolimatta enää laiminlyödä ystäviäni ja omaa terveyttäni. Ystäviä näkee aina liian harvoin ja ennen kuin huomaakaan, ne ovatkin jo kauempana kuin uskotkaan.

Aika näyttää, miten tässä onnistun. Alku oli ainakin rohkaiseva, sillä tapasin joulun välipäivinä ja uutena vuotena enemmän vanhoja ystäviä, kuin koko edellisen vuoden aikana yhteensä. Säälittävä suoritus siis koko aikaisemmalta vuodelta.

Tämän sentimentaalisen itseruoskinnan tarkoitus ei ole masentaa, ei kirjoittajaa eikä lukijaa. Ei tekijää eikä aktiivia. Haluan vain muistuttaa, että sana EI on vaikein suomen kielen sana. Sen sanan painokkaasti sanomisen opetteluun menee kauan, joiltain koko elämä.

Haluan kannustaa kaikkia jatkamaan aktiivista elämäänsä, olemaan vapaaehtoistoiminnassa mukana ja tekemään sitä, mitä sydän sanoo. Mutta kun sydän ilmoittaa, että hengähdä välillä, kuuntele sitä!

<3

-Saku